Töihin Portugaliin

Vähän aikaa sitten kirjoittelin aiheesta "yksin ulkomaille?" Silloin olin jo hakenutkin ulkomaille töihin, mutta en uskaltanut kirjoitella mitään, ennenkuin jotain oikeasti tapahtuu. Työsuhde edelliseen työpaikkaan päättyi muutama viikko sitten ja tässä pitkin kevättä olen lähetellyt työhakemuksia ulkomaille, lähinnä paikkoihin missä en ole koskaan käynyt.

Toisaalta pelotti ja mietin, uskaltaisinko lähteä tosipaikan tullen ja toisaalta taas en malttanut odottaa että kuulisin myöntävän vastauksen.. Eilen sitten sain puhelun, jossa sanottiin "welcome to work with us"-vastauksen ja työt alkavat jo maanantaina. Portugalissa. 

Ilta meni uutista pyöritellessä ja ystävien kanssa jutellessa. Mitä kaikkea pitää hoitaa, miten ehdin kaiken, kerkeänkö nähdä ystäviä ja järjestää asiat kuntoon? Mitä pitää pakata mukaan, kun ei tiedä miten säät muuttuu, pukeudutaanko töissä virallisesti vai rennommin, kun ei tiedä mitä tavaroita asunnolla jo on ja mitä ei..? Eikä oikein tietoa, kauanko aion siellä olla. Sopimus kirjoitetaan vuodeksi. Lentokoneessa kilojakin on tietysti rajoitettu määrä, maksimissaan 40 jos käsimatkatavarat lasketaan mukaan. Kovin mielelläni olisin lueskellut blogitekstejä aiheesta, mutta niitä ei juurikaan löytynyt.

Blogeissa on aiemmin ollut keskustelua siitä, miten muut ottavat tämän kaltaisen uutisen vastaan. Mun ystävät ja tutut reagoivat monin eri tavoin. Suurin osa ihanista ystävistä toivottaa onnea ja kaikkea hyvää ja lupaa pitää tiuhaan yhteyttä (pus!). Osa on kai jollain tasolla kateellisia ja kommentoi tyyliin "kyllä mäkin sitten joskus" (ei kai kaikkien tarvikaan haaveilla samoista asioista?)  ja osa ei ehkä oikein osaa suhtautua vaan ajattelee lähinnä niin, että hylkään heidät tänne kylmään Suomeen. Eniten ehkä ihmettelen sitä, kuinka paljon mun omaan elämään liittyvä päätös voi aiheuttaa niin monenlaisia reaktioita muissa ihmisissä :D

Monet kehuvat rohkeaksi, en kyllä oikein tiedä miksi. Ei tunnu yhtään rohkealta. Jotkut ihmettelevät, miten pärjään tai miksi lähden tai mitä jos sattuu sitä tai tätä tai tuota. Niin.. Mitä jos jään huomenna auton alle ja menetän kyvyn liikkua enää yhtään minnekään? Aina voi sattua, missä vain. Miksi en lähtisi, kun on mahdollisuus?

Vuosia sitten edellisestä työpaikasta työttömäksi jäätyäni haaveiltiin yhdessä miehen kanssa lähdöstä jonnekin ulkomaille. Tuntui kuitenkin liian hankalalta etsiä kodille luotettavat vuokralaiset, järjestää kaikki tavarat varastoon, lennättää vanhat koirat vieraaseen paikkaan.. Lopulta haave jäi vain ajatuksen tasolle. Alkukeväästä kysyin T:ltä, josko lähden yksin ja hän jää pitämään huolta talosta ja eläimistä. Hän tiesi kuinka paljon olen sitä ajatellut ja haaveillut eikä halunnut haaveitteni tielle, vaan kannusti kokeilemaan. Pääseehän sieltä aina takaisin. 

Tietysti itsekin mietin, että mitä jos täällä sattuu jotain sillä aikaa kun olen poissa, jos en olekaan paikalla kun Nola pitää nukuttaa ikiuneen ja surettaa, kun en ole tukemassa kun ystäväni saa ensimmäisen lapsensa.. Tiedän kuitenkin, että jos en nyt lähde, en lähde koskaan. Sitten kymmenien vuosien päästä siinä kuuluisassa kiikkustuolissa kiikutellessa miettisin toteutumatta jääneitä haaveita. Niitä, joita en toteuttanut sen takia, että pelotti. Ja siksi päätin lähteä.

[kuva: Pinterest]

Yritän kirjoittaa listoja, mitä asioita pitää saada tehdyksi ennen lähtöä, johon on tällä hetkellä aikaa kaksi vuorokautta. Ne, mitä ei ehdi, jääköön tekemättä. Liput on varattu sekä junaan, että lennolle, vakuutus on hoidettu. Suurimman osan kanssa työpaikka auttaa. Matkalaukun pakkaan myöhemmin, kunhan saan pyykättyä kaikki vaatteet. Jännittynyt odotus valtaa mielen ja selailen kuvia Lissabonista. Lauantaiaamuna koneeni saapuu perille Portugaliin ja seikkailu voi alkaa! 

[kuvat ei nyt kauheasti liittyneet tekstiin, mutta palaillaan sitten Portugalista käsin kuvien kanssa!]