Troia ja Setubal

Päätettiin tuossa viikolla lähteä muutaman työkaverin kanssa viettämään rantapäivää Troiaan lauantaina. Eilen sitten metroilin aamulla Sete Riosin asemalle, jossa tavattiin. Lipun hinta oli 7,60euroa. Junamatka Setubaliin kesti tunnin verran ja oli täynnä naurua ja höpötystä. Mukaamme eksynyt miespuolinen työkaverimme sen sijaan veti lippiksen silmille ja todennäköisesti yritti sulkea korvansa meidän höpinöiltä. 



Setubal vaikutti kivalta kaupungilta sillä pikaisella silmäyksellä, minkä ehdin ottaa kävellessämme juna-asemalta rantaan lautalle. Kapeat kadut, värikkäät rakennukset ja rauhalliselta vaikuttava elämänmeno. Ihmisiä tuntui olevan tosi vähän Lissaboniin verrattuna, kai sitä on jo tottunut vähän tähän ihmismäärään täällä. Lauttamatka maksoi muistaakseni n. 5euroa ja sillä sai sekä menon että paluun. Matka Troiaan meni nopeasti ja sieltä kävelimme laudoista tehtyä käytävää pitkin rannalle. Meillä oli upeat maisemat vuorille ja merelle lyhyen kävelymatkan aikana ja matkan varrella oli kylttejä, jotka kertoivat mitä kasvillisuutta ja eläimiä alueella on. 



Troiassa oli lähempänä satamaa pienempi ranta, jossa oli enemmän ihmisiä, mutta kun kävelimme vähän kauemmas löytyi rauhallisempi hienohiekkainen ranta turkoosin meren äärellä. Nautiskelimme rennosta päivästä syöden mansikoita, pähkinöitä ja vesimelonia. Kävin kastautumassakin hyisen kylmässä vedessä hetken verran. En oo kyllä kovin montaa kertaa uskaltautunut mereen saakka, ehkä kolmena eri päivänä. Viime viikonloppuna poltin takareiteni aika pahasti, mutta onneksi ne ehti parantua ennen tätä reissua ja nyt olinkin tarkempana rasvaamisen kanssa. 



Kun kyllästyttiin makoilemaan rannalla, kerättiin kimpsut ja kampsut kasaan ja käppäiltiin takaisin satamaan jossa lautta lähtikin juuri sopivasti. Oltiin jo aiemmin päätetty syödä Setubalin erikoista choco fritoa ja ravintolat aukesikin samoihin aikoihin kun päästiin Setubalin puolelle. Jaettiin annokset ja pullo hyvää viiniä naisten kesken. Illan jo pimetessä hypättiin junaan yhdeksän aikoihin ja muutamien väsyhepulinaurujen saattelemana oltiin takaisin Lissabonissa vähän ennen kymmentä. Siitä vielä metroilin kotiin ja kello lähenteli jo yhtätoista kun vihdoin avasin kotioven. Pitkä päivä, mutta oli kyllä upea paikka ja rentoutunut olo rantapäivän jälkeen. 

Näillä eväin jaksaa taas huomenna herätä 4.45 ;) Mukavaa viikon alkua teille kaikille!

Viikot vierii

Nyt on olleet aika kylmät ilmat täällä, välillä jopa joutuu ottaa huivin mukaan kun aamulla aikaisin lähtee töihin. Muutamana päivänä oon sentään mennyt rannalle ja viikonloppuna oltiin puistossa katsomassa La la land-elokuva. T oli täällä mun kanssa viikon ja kierreltiin siellä täällä ja vietettiin mukavia hetkiä.



Välillä on ikävä Suomea ja sitä, että pääsee omalla autolla minne haluaa ja milloin haluaa. Sitä, että pääsee luonnon keskelle olemaan ihan yksin (=Nolan kanssa) keskelle hiljaisuutta ja ihastelemaan maisemia. Ystäviä ja perhettä tietysti. Sitten muistaa, kuinka hienoa on olla täällä. Ikään kuin lomalla, mutta ei tarvitse juosta paikasta toiseen kun aikaa on riittävästi. Toivottavasti ehtii vierailla paikoissa, missä haluaa käydä. Sintra on esimerkiksi multa ihan kokonaan näkemättä vielä :D Kuinka hieno kokemus on olla täällä ja tutustua uusiin ihmisiin, uusiin tapoihin ja oppia ja kokea paljon enemmän mitä olisin koskaan kotona kokenut. Kuinka upeat muistot tästä ajasta jääkään.


Ensi kuussa meen käymään Suomessa kun mun tuorein kummilapsi saa nimen. Aikomuksena olis viettää siellä neljä päivää. Varmaan paljon aikaa kuluu nähdessä ystäviä, mutta toivottavasti ehtisi nauttia myös siitä omasta ajasta ja luonnosta, mitä kaipaa täällä ollessa. Aika jännä ajatus, että ei yhtään tiedä missä viettää ensi kesän.



Täällä ollessa sitä miettii jotenkin asioita paljon ja huomaa, miten jokin asia johtaa toiseen ja kuinka päätyy juuri siihen, missä kuuluu juuri sinä hetkenä olla. Juteltiin tuossa eräänä päivänä ystäväni P:n kanssa ja hän sanoi, että hänen mielestään äidin tehtävä on antaa lapselleen siivet ja sen jälkeen kannustaa kokeilemaan ja tekemään, vaikka joskus tekisikin mieli laittaa se oma lapsi lasin taakse turvaan. Mietin, kuinka hassua on, että sekä minä, että mun toinen veljistä lähdettiin aika lailla tuntemattomaan paikkaan asumaan. Toinenkin veljistä on aika lailla omien polkujensa kulkija, ei ehkä oo kovin kauas lähtenyt vielä, mutta tekee asioita mitkä tuntuu itselle sopivilta. Kiitos siis äitille kaikesta siitä voimasta ja rohkaisusta, joka on antanut varmuuden, että aina pärjää ja pitää mennä omaa tietään välittämättä siitä, että se ehkä poikkeaakin muusta massasta tai muiden odotuksista. Itselleenhän täällä eletään. Isältä oon ehkä perinyt haaveilemisen taidon ja äitin puolelta sen jonkin, joka tönii menemään niitä haaveitaan kohti. Hyvä näin :)

Palaillaan, lupaan ens kerralla skarpata kuvien kanssa!