Sekalaista syvällistä shaissea


Oon pitänyt tämän blogin ihan tarkoituksella aika pinnallisena. En välttämättä halua jakaa kaikkia henkilökohtaisuuksia täällä, koska en tiedä ketkä kaikki tätä lukevat kommentoimatta koskaan ja ketkä tänne eksyvät sattumalta lukemaan. Nyt kuitenkin mulla on pyörinyt päässä kaikenlaista eri asioita koskien ja ajattelin kirjoitella vähän syvällisempiäkin ajatuksia. Varoituksen sana, etten tässä halua arvostella ketään, puhun vain omasta näkökulmastani ja yleistänkin varmasti ihan liikaa, joten älkää ottako liian tosissanne :) Nämä ovat vain erään blondin yöllisiä mietteitä.





Mulla on aika moni ystävä ja kaveri eronnut tässä muutaman vuoden sisällä, kukin mistäkin syystä. Oon jo jonkun aikaa miettinyt sitä, kuinka erilaisia ihmiset ovat ja miten eri tavalla ihmiset selviävät vaikeista asioista ylipäätään.Yksi loikkaa suhteesta toiseen ja tuntuu hyvinkin onnelliselta uudessa suhteessaan heti alusta lähtien, eikä juurikaan mieti aiempaa suhdettaan. Toinen puhuu ongelmistaan ystävän kanssa päivittäin ja käy niitä läpi useamman kuukauden monelta eri kantilta ennen lopullisen ratkaisun tekoa. Kolmas pelkää yksin oloa ja palaa siksi huonoon suhteeseen yhä uudelleen ja uudelleen, vaikkei itse edes välttämättä haluaisi takaisin kyseisen henkilön kanssa. Joku tukeutuu ystäviinsä ja viettää heidän kanssaan paljon enemmän aikaa kuin suhteen aikana, joku taas katoaa kokonaan ja unohtaa ystävänsä uuden suhteen alkaessa. Joku masentuu, eikä meinaa selviytyä erosta millään vielä kuukausienkaan kuluttua. Osa ihmisistä kerää itsensä ihan pohjalta ja tekee elämästään
sellaista kun ovat halunneetkin. Ehkä aloittamalla uuden harrastuksen ja
huomaamalla saavansa itsensä onnellisemmaksi sen avulla. Ehkä
päättämällä lakata murehtimasta sellaisia asioita, mille ei mitään voi
ja jatkamalla elämää päivä kerrallaan. Tekeekö joku näistä käyttäytymismalleista toisesta heikomman kuin toisesta? Miksi joku pystyy unohtaa kaiken hetkessä ja jatkaa elämäänsä eteenpäin, samaan aikaan kun toinen kieriskelee itkien sängyssä kokonaisia päiviä saamatta itseään nousemaan ylös? Onko joku syvällisempi kuin toinen, tai joku välinpitämättömämpi kuin toinen? Tekeekö suhteesta lähteminen ihmisestä rohkean, vai onko rohkea se, joka tekee väljähtäneestä suhteestaan jäämisen arvoisen? On upeaa, että ihmiset ovat erilaisia ja suhtautuvat asioihin eri tavalla. Se, ettei koskaan tiedä etukäteen, mitä tuleman pitää ja tekeekö oikean ratkaisun vai väärän.











 Itse olen miettinyt aina, että elämä on sitä, mitä siitä teet ja muiden ihmisten suhtautuminen sinuun riippuu paljon omasta suhtautumisesta itseesi ja muihin ihmisiin. Jos mietit aina, kuinka elämässäsi on kaikki pielessä, niin tottakai se tuntuu siltä, ettei elämässä ole mitään hyvää tai odottamisen arvoista. Silti joskus on oikein luovuttaa jonkin asian suhteen ja palata lähtöruutuun löytääkseen onnensa.


Jos mietin omaa elämääni niin musta olis voinut tulla hyvin helposti koulukiusattu. Jostain syystä ei kuitenkaan tullut, enkä muista että kukaan olisi juurikaan edes yrittänyt mua sen kummemmin haukkua tai mollata, tai ehkä en vaan välittänyt siitä. On unelmia, joita en välttämättä koskaan saavuta, mutta mistä en kuitenkaan kerro kenellekään koskaan. Jäin työttömäksi, enkä tiedä saanko koskaan töitä, silti en asiaa juurikaan märehdi, koska elämällä on tapana järjestyä. Mulla on kavereita, jotka luultavasti lukevat itsensä ystävikseni, mutta oikeasti eivät tunne mua ollenkaan. On paljon ihmisiä, jotka olivat mulle tärkeitä jossain elämän vaiheessa, mutta joita ilman mun on parempi olla ja joista olen erkaantunut kokonaan syystä tai toisesta. Monia "ystäviä", jotka ovat pettäneet jollain tavalla, mutta joista olen oppinut paljon. Mulla olisi monta syytä huolehtia ja murehtia kaiket päivät. Miksen näin tee? Onko syynä oma asenteeni elämään vai tapahtuuko muille vielä pahempia asioita? Olenko liian pinnallinen miettiäkseni asioita syvällisemmin? Tai liian välinpitämätön huolehtiakseni asioista?


  



 [Kuva: Facebook]



Pitäisi vaan muistaa aina nauttia tästäkin päivästä, eikä vain odottaa tulevaa. Oppia huonoista kokemuksista ja pyrkiä olemaan toistamatta virheitään. Pitäisi iloita pienistä asioista, kuten saukon näkemisestä lenkillä, tai
ystävän kanssa nauramisesta, kunnes vedet valuvat silmistä. Upeista kesäjuhlista, missä kaikilla on hauskaa ja musiikki soi aamuun asti. Pienen lapsen halauksesta tai vieraan ihmisen ystävällisestä hymystä. Rakkaan kanssa vietetystä ajasta, jolloin ei välttämättä tarvitse puhua mistään. Ei aina miettiä, mitkä kaikki asiat elämässä on sekaisin tai pielessä.
Kaikki päivät eivät tietenkään voi olla yhtä hymyä ja auringonpaistetta,
vaan joskus tulee niitä rankkasateita ja ukkospuuskia. Musta tuntuu, että on kuitenkin
paljon itsestä kiinni, kuinka siitä selviää.







[kuva: weheartit.com]




Meidän kaikkien pitäisi miettiä enemmän niitä pieniä onnellisia asioita, jotka tekevät elämästämme upean elämän. Mietin tänään lenkillä, kuinka onnellinen saankaan olla. Mulla on ihan huikean paljon ihania ystäviä, jotka ovat keskenään hyvinkin erilaisia, mutta joita rakastan kaikkia ihan omanlaisinaan. Mulla on ihana aviomies, joka rakastaa mua sellaisena kuin mä oon. Mies, joka juo itse kahvinsa mustana ja jättää mulle viimeisen tilkan maitoa, että saan juoda aamukahvini sellaisena, kuin siitä pidän. Mulla on hyvät välit vanhempieni ja sisaruksieni kanssa ja ollaan paljon tekemisissä keskenään. Mulla on ihanat appivanhemmat ja miehen sisarukset, joiden kanssa vietetään aikaa. Mulla on oma vanhuuttaan nariseva talo, jossa rännit rempsottaa ja jonka katto kaipaisi maalia. Mulla on suhteellisen terveet eläimet, joilla on omat hassut tai ärsyttävät tapansa ja jotka aiheuttavat kaaosta ja sotkua päivittäin, mutta joita ilman en osaisi elää.  Liian harvoin sitä miettii niitä asioita, jotka ovat hyvin. 







 [kuva]





Mä oon aina ajatellut, että elämässä on liikaa sitä perusarkea. Ehkä se on tämä skorpionin luonne, mutta kyllästyn helpolla asioihin. T olisi tyytyväinen paljon vähempään, eikä ymmärrä, miten jaksan hössöttää esimerkiksi joulua varten, kun paljon vähemmälläkin pääsisi. Pidän itse siitä, että luonteeseeni kuuluu myös se, että kaiken sen valittamisen ohella pyrin muuttamaan asioita, joihin en ole tyytyväinen. Että näen vaivaa jonkun pienen jutun vuoksi. Keksin omia projekteja tai juhlin nimipäiviä. Teen synttäreinä kakkua ja kutsun vieraita kahville, koska aina on hyvä syy juhlia. Ostan lahjan jollekin ilman syytä, koska saan itse siitä hyvän mielen. Vien mieheni mukanani joen rannalle grillaamaan, vaikka ei ole nälkä, jotta päivämme ei kuluisi kuten aina muulloinkin. Päätän lähteä ulkomaille ihmettelemään uutta kulttuuria tai uusia maisemia ja olen vuosi vuodelta kokemusta rikkaampi, vaikka sille rahalle olisi paljon muutakin käyttöä. Tai lähden samoihin maisemiin kuin vuosi sittenkin. Pienillä asioilla tai valinnoilla sitä saa tehtyä elämisestä paljon upeampaa ja monipuolisempaa. Paljon tämä luonteenpiirre on varmasti myös seurausta kasvatuksestani ja siitä, kuinka äiti aina keksi tekemistä ja uusia juttuja, kun meidän lasten elämä kävi tylsäksi. Sitä perus arkea ehtii kyllä elää ihan tarpeeksi.







 [kuva: weheartit.com]





Tästä tuli nyt tälläinen sekalainen seurakunta ja hukkasin pointtinikin jossain matkan varrella. Mietin kauan, uskallanko julkaista tekstiä vai ymmärtääkö siitä asioita väärin tai eri tavalla miten sen tarkoitin. Tarkoitus oli lähinnä vaan pohtia asioita ja elämää ylipäänsä. Julkaisen sen kuitenkin, katsotaan kuinka käy. Olisi kiva saada uusiakin näkökulmia asioihin.



Mukavaa viikkoa teille kaikille jotka vierailette täällä!

8 kommenttia

Anonyymi kirjoitti...

Kommentoin poikkeuksellisesti anonyyminä. Hieno ajatuksia herättävä postaus.

Omasta elämänkulusta pienesti lapsuudesta tähän hetkeen.. Vanhempien vaikea ja likainen ero hetkessä kun aloittelin koulutaipaletta, joka vaikutti pienen mieleen vielä ja vaikutti vielä 20 vuotta myöhemminkin. Uusi paikkakunta vaikka koulu vasta alkoi ja siitä seuraava 12 vuoden koulukiusaus ..en tiedä mitä olisin voinut tehdä toisin. Ensimmäinen vakava useamman vuoden suhde oli väkivaltaisen pojan kanssa. En lähtenyt koska uskoin sanoihin, oot niin ruma ettei kukaan ikinä halua sua. Lähdin vasta kun kylkiluut murtui vakavasti, asuin turvatalossa ja poliisien kanssa hain tavarani yhteisestä asunnosta.

Tämä kaikki ennenkuin täytin 20. Kävin vuosien psykoterapian. Siitä huolimatta olen kaikesta, kaikille menneisyyteni ihmisille katkera ja vihainen edelleen.

Luulin elämän rauhoittuvan avioliittoon ja lapsiin. Kunnes mies haki jännitystä omaansa meidän perheen ulkopuolelta. Kaksi kertaa. Jäin.

Ystävät on tärkeimpiä. Teen mieliksi monelle, autan aina kun pystyn ..saamatta mitään takaisin. Oman (koulukiusaus)taustani vuoksi kaiketi luulen ettei kelpaa kenellekkään vieläkään.

Iloitsen pienistä. Kerään tavaraa ympärilleni koska tiedän sen olevan pysyvää. Myös mä matkustelen ja saan valtavasti voimaa siitä. Yritän ajatella positiivisesti ja toivon että täydellinen onnellisuuden tila saavuttaa vielä mutkin.

Miia kirjoitti...

Voi kamala, onpas sulle sattunut! En tiedä miten tuollaisesta voisikaan selvitä, ilman että se vaikuttaisi omaan käyttäytymiseen myöhemmin elämässä. Kovasti voimia jatkoon, kyllä sen elämän on pakko jossain vaiheessa hymyillä sunkin kohdalla ja ehkä huomaat, ettet olisi se ihminen, mikä nyt olet, jos ei tuota kaikkea ole sattunut.

Kirsi kirjoitti...

<3

Miia kirjoitti...

<3

Saariston kasvatti kirjoitti...

Ihan järkevälle nuo ajatuksesi kuulostavat, aivan ovat kuin omasta suustani! :D

Se on jännä miten eri lailla ihmiset käsittelevät asioita ja miten eri asiat ovat toisille eri arvoisia.

Itse olen aivan kikseissä psykoterapiastani (josta on kyllä onneksi kesäloma - kallista), olen oppinut jo nyt paljon omasta ajattelustani tai syistä miksi olen ajautunut ajattelemaan asioista tietyllä tapaa (tai miksi jotkin asiat ärsyttävät paljon ja toiset ei lähes ollenkaan).

Mutta jos joku on totta, niin se että ihmiset pysähtyvät liian harvoin oikeasti pohtimaan mitkä asiat elämässä on hyvin. Kai se on ihmiselle luontaista, että aina haluaa jotain muuta mitä juuri sillä hetkellä on, sillä eihän maailmassa koskaan muuten tapahtuisi mitään kehitystä! (ja taitaa olla että naiset ovat jossain suhteessa tässä levottomampia sieluja, miehet ovat yleensä aina tyytyväisempiä yksinkertaisempaan - mikä on toisaalta ihanaa, itse en ainakaan levottomista miehistä pidä yhtään). :D

Miia kirjoitti...

Saariston kasvatti, no ilmankos ne olikin niin järkeviä kun oltiin samaa mieltä ;) Psykoterapia on varmaan tosi mielenkiintosta, mullakin yks ystävä käy sellasessa :)

Päpä kirjoitti...

Oot niin ihanan valoisa ja positiivinen. Oot aurinko. <3

Miia kirjoitti...

Päpä <3